siperia

Viimeinen päivä Neuvostoliitossa

Lauantai, 25. elokuuta 1984

Edellisen päivän vahingosta viisastuneina nousimme vaihteeksi ylös paikallisen kellonajan mukaan. Virallisesti kello oli 02:15 Moskovan aikaa, mutta paikallisesti se oli jo 07:15.

Ulkona oli aurinko juuri noussut ja maisemaa peitti paksu aamu-usva. Auringon oranssinpunainen pallo värjäsi maiseman satumaiseksi. Otin muutaman kuvan tuosta ihmeellisestä luonnonilmiöstä. Jouduin käyttämään kamerassani valotuksen korjausta, sillä muutoin kuvista olisi tullut varsin mustia. Jälkeenpäin saatoin kuitenkin havaita lähes kaikkien kuvien hieman epäonnistuneen; ei niinkään väärän valotuksen takia, vaan kuviin salakavalasti ilmestyneiden sähköpylväiden takia. Kuvissa oli myös muita, niihin kuulumattomia esineitä...

7:50 saavuimme Irkutskiin. Siellä juna pysähtyi vaivaiset 12 minuuttia, mutta se ei estänyt meitä menemästä asemalaiturille. Ulkona oli koleaa, ei kuitenkaan kylmää. Silmiimme osui vaunumme lähellä ollut kioski, joka oli juuri aukeamassa (aikataulun mukaan).

Kun avaamisaika koitti, saapui kopille nainen kantaen kahta koria, joissa oli ilmeisesti joitain leivonnaisia. Tämä oli, kuten arvelimme, kioskin myyjä. Mutta siihenpä ilmestyi jostain toinen täti-ihminen ja molemmat alkoivat vaihtaa kiivaasti kuulumisia. Kioskin avaaminen sai toistaiseksi jäädä. Myyjä kyllä oli huomannut meidän jonottavan kioskin ulkopuolella, mutta se ei tuntunut häntä sanottavammin häiritsevän. Niinpä saimme nousta junaan tyhjin toimin.

baikal2Asetuimme hyttiimme odottamaan saapumista Baikalin rannalle. Saimmekin odottaa pitkän tovin. Siinä välissä ohitimme lukuisia pieniä kaupunkeja ja ratapihoja sekä yhden vuoren, jonka rinteellä oli valtava Lenin-figuuri (muistan nähneeni siitä kuvan Iisalmen kaupunginpuutarhurin R Palomäen diasarjassa). Lopulta paksun sumuverhon takaa häämötti rantaviiva ja harmaata vettä noin viisikymmentä metriä rannasta. Se oli kaikki, mitä saatoimme nähdä koko Baikalista.

Pettyneinä näkemäämme lähdimme ravintolavaunuun syömään, ihan ihmisten aikaan. Ja kas, vaunu oli täysi. Hyvä kuin saimme pöydän. Viereisessä pöydässä istui mieshenkilö, jonka rintataskusta pilkisti sininen passi, suomalainen ?

baikal

5555Reiska oli käynyt yhdeltä asemalta ostamassa melkoisen valikoiman erilaisia postimerkkejä, kaikki lähes lakanan kokoisia. Ne paljastuivat kuitenkin leimatuiksi. Hah, hah.

Uskallauduin tänäänkin aloittamaan aterian salaatilla. Eilisestä ei vielä ollut tullut mahavaivoja. Pääruuaksi otin keiton ja munakkaan. Nyt päätin kokeilla jälkiruuaksi kahvia. Onneksi en ollut tehnyt sitä aikaisimmin. Koko ruoka maksoi pari ruplaa.

Siinä syödessä sumu oli hiljalleen hälvennyt Baikalin yltä ja koko järvi alkoi näkyä. Palasimme takaisin hyttiimme ja aloimme tosissaan kuvaamaan tuota ihmejärveä. Ehkä pari kuvaa onnistui, en tiedä.

Ryhdyin myös hyvissä ajoin vahtimaan kilometripylväitä. 5536, 5545, ja sitten 5 5 5 5 ! Olin junan ikkunassa ainakin kymmenen minuuttia odotellen tuota maagista lukua. Onneksi rata oli merkitty jotenkuten noin sadan metrin välein, joten oikean hetken ilmaantumista ei tarvinnut kuin odottaa. Silti tuo pylväs tuli yllättäen kamerani eteen, hyvä kun ehdin laukaista. Se oli yhden sähköpylvään ja pusikon välissä, aivan mahdottomassa paikassa kuvan onnistumisen kannalta. Lopputuloksen näkisi vasta palattua kotiin. [alue tänään]

Maisematkin olivat muuttuneet täysin erilaisiksi. Nyt niitä saattoi jo sanoa eksoottisiksi. Tämä jos mikään vastasi sitä kuvaa, joka oli aikoinaan muodostunut Siperian taigasta. Ulkona tosin oli helle, ei ollenkaan kylmää ja koleaa, kuten olisi saattanut kuvitella.

Irkutskin jälkeen oli vain yksi suurempi pysähdys ennen rajaa. Se oli Ulan Ude, jonne saavuimme iltapäivällä. Pysähdyimme siellä hieman pidempään, sillä täällä erkanimme varsinaisesta Siperian radasta etelään, kohden Mongolian rajaa. Reijo kävi taas ostamassa postimerkkejä, tällä kertaa sellaisia, jota voi myös käyttää. Asemalaiturilla pisti silmään sama asia, kuin lähes kaikilla aikaisemmilla asemilla: Laiturit ehkä olivat siistejä, mutta kaikki roskat oli lakaistu kiskojen väliin. Sieltä löytyi erilaisia jätteitä säilykepurkeista aina jonkin eläimen irtonaiseen jalkaan.

Lopulta lähdimme kolkuttelemaan kohti etelää. Täällä näkyi olevan huomattavan paljon sotilaita ja sotilastukikohtia. Sähköveturi oli vaihtunut likaiseen diiselveturiin ja sen katkut pakkautuivat sisälle asti, vaikka olimmekin varsin kaukana perässä. Väliin jouduimme pysähtymään pienille asemille, joissa kohtasimme vastaan tulevan junan, ratoja kun oli vain yksi.

Maisemassa alkoi näkyä uskomattoman kauniita vihreän eri sävyjä. Myös maaston muodot muutuivat huomattavasti ja ne alkoivat muistuttaa Lapin pyöreälakisia tuntureita, tosin kasvillisuutta oli niukemmin. Muutaman havupuun saattoi nähdä siellä täällä, mutta muutoin kaikkialle levisi laaja ruohokenttä.

ulan2Taivaanranta muuttui tummansinertäväksi lähestyvän ukkoskuuron ansiosta. Pian ensimmäiset pisarat putoilivat taivaalta ja iskeytyivät junan ikkunoihin. Ilma muuttui raikkaaksi ja ihanan tuoksuiseksi.

Kun aurinko lopulta laski, saavuimme Naushkiin, neuvostoliittolaiselle raja asemalle. Ennen rajalle saapumista olivat kiinalaiset vaunupalvelijat kantaneet väritelevisiota hytistä toiseen. Epäilyttävää..

Rajatarkastus oli yhtä tiukka ja perusteellinen, kuin saapuessamme viime sunnuntaina maahan. Passimme tarkastettiin ja sen jälkeen sotilaat tutkivat vaunumme läpikotaisin. Kun tarkastus oli meidän osalta ohi, pääsimme ulos vaunusta vaihtamaan loput ruplat. Vaihtopaikkaa ei heti tahtonut löytyä, mutta lopulta sen sijainti selvisi. Minulla ei ollut seteliruplia, joten en vaihtanut mitään.

Yritimme Marja Leenan kanssa löytää postilaatikkoa, johon olisimme saaneet jättää kirjoittamamme postikortit. Mitään laatikkoa ei kuitenkaan löytynyt. Onneksi paikalle sattui tulemaan Inturistin opas, joka ystävällisesti tarjoutui viemään kortit lähimpään laatikkoon, joka oli asemarakennuksessa. Me emme päässeet sinne, sillä tuimannäköinen sotilas tukki tiemme. Olisimme joutuneet odottamaan, kunnes aseman edessä ollut toinen juna, Mongoliasta tullut, olisi tarkastettu ja lähtenyt eteenpäin. Kortit kuitenkin päätyivät postiin.

Junassamme olleet pari venäläistä vaunua irrotettiin ja niiden tilalle liitettiin pari uutta, mongolialaista. Heitimme hyvästit venäläiselle keittiölle ja jäimme odottamaan, mitä mongolialainen toisi huomenna tullessaan.

Vajaan tunnin odottelun jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa. Ylitimme erittäin hyvin valaistun "ei kenenkään maan" ja olimme Mongoliassa. Kaupunki oli nimeltään Suzhe Bator. Siellä toistui sama näytelmä, tosin tällä kertaa vaunua ei pengottu läpikotaisin. Tiesivät naapurin tehneen sen jo varsin hyvin. (Saman asian voi havaita tullessa Neuvostoliitosta Suomeen; suomalaiset tullimiehet eivät juuri koskaan vaivaudu tutkimaan muuta, kuin passit.) Passimme sitä vastoin kerättiin ja vietiin asemarakennukseen leimattavaksi.

Lopulta, tunnin ja vartin odotuksen jälkeen pääsimme taas matkaan. Olimme Mongoliassa. Kello oli jo yli puolenyön paikallista aikaa, joten vetäydyimme yöpuulle. Tästä makaamista alkoi jo olla haittaa, sillä jalat kipeytyivät liikunnan puutteesta ja selkääkin alkoi särkeä. Erityisesti iltaisin käydessä nukkumaan oli kaikkein vaikeinta, mutta yleensä uni vei pienestä kivusta voiton, niin kuin tänäkin iltana...

mongolia 1

Siperia

irkutsk

Siperian rata kiemurtelee Baikalin etelärantaa

ulan-ude

ulan1

burjatia